13.1.18

Mitä minulle kuuluu


Istuskelen sohvalla läppäri sylissä ja mietin mitä teille tänään kertoisin. Haluaisin kirjoittaa bloggaamisesta, minusta ja elämästäni. Mitä minulle kuuluu ja millaista elämäni on. Viime syksy oli melko rankkaa aikaa, mutta uskon että tilanne on tasoittunut ja menemme kohti parempaa.



Vanhempi kasvaa lapsensa mukana ja joskus kasvu tekee kipeää. Esikoisemme aloitti syksyllä yläasteen ja sanotaanko vaikka niin, että ei mikään helpoin ikäkausi. Lapsemme on varmasti aivan normaali teini, mutta meille vanhemmille tämä on ollut uutta ja vaikeaa. Ehkäpä nuorempien lasten kanssa tämä elämänvaihe menee sitten jo vähän helpommin. Mutta vaikka on ollut vaikeaa, niin se on kasvattunut meitä kaikkia tosi paljon ja olemme hioutuneet entistä enemmän perheenä yhteen ja tuleet tärkeämmiksi toisillemme.


Bloggaaminen on tullut minulle todella tärkeäksi harrastukseksi ja myöskin osittain työksi. Olen mielestäni kehittynyt siinä, sekä kuvaamisessa että tekstin tuottamisessa. Joskin henkilökohtaisempien asioiden käsittely on edelleen jotenkin vaikeaa. Haluan kuitenkin säilyttää jonkinlaisen yksityisyyden, enkä laittaa ihan kaikkea julkiseksi.


Tuntuu että viime syksynä tapahtui jotain myöskin bloggauksen saralla. Siitä tuli jotenkin helpompaa. Aloin suunnitella enemmän, ottaa kuvia varastoon, kun on aikaa ja valoa. Ja vaikka valon määrä vähentyi loppuvuodesta huimasti, niin samalla postaustahtini kuitenkin vain kiihtyi. Minulla on tosin ollut nyt enemmän aikaa bloggaukselle, koska jätin syksyllä kuoroharrastuksen ainakin joksikin aikaa. Vaikka rakastan kuorolaulua, niin se vie kuitenkin todella paljon aikaa ja energiaa, ja on tehnyt ihan hyvää nyt keskittyä muihin asioihin.



Saa nähdä millainen blogivuosi tulee vuodesta 2018. Toivottavasti tulee sopivassa suhteessa haasteita ja innostavia projekteja ja toivottavasti kehityn bloggaajana edelleen. Kiitos teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksatte juttujani lukea, vaikkei minulla aina olisi edes kummoistakaan sanottavaa. Kiitos, olette tärkeitä! <3


18 kommenttia

  1. Minunkin esikoinen aloitti yläasteen syksyllä ja kyllähän se aika iso etappi nuoren elämässä on ja selvästi näkyy, miten kasvu kohti aikuisuutta on käynnistynyt. Teillä on kyllä upean näköistä! Mukavaa viikonlopun jatkoa :)

    VastaaPoista
  2. Kaunista ja upeita kuvia. Teen töitä murkkujen kanssa. Toisilla murrosikä jyllää kovemmin kuin toisilla. Tärkeää on vanhempien mielenkiinto, huolenpito ja myös rajat. Teinien läksyjenkin perään kannattaa huudella ja valvoa, että nukkuvat riittävästi. Tällainen open kommentti nyt tuli tähän..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tärkeitä asioita nuo. Meillä on pyritty pitämään sekä rajat että rakkautta, joskus arjen keskellä hiukan haastavaa, mutta kyllä se ajan mittaan palkitsee. Lapsikin kokee turvattomuutta, jos rajoja ei ole. :)

      Poista
  3. Meillä painitaan vielä aivan eri ongelmia kanssa ja jos nyt ajattelen että aika rallia tuo lasten ajatusmaailman seuraaminen niin se on varmasti aivan eri luokkaa lasten kasvaessa. Tsemppiä siis sinne! 😊 Mutta uskon kyllä, että ensimmäisen kanssa kaikki on vähän vaikeampaa, loput tulevat sitten helpommin kun yhden kanssa on harjoitellut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset! Jotenkin se teini-ikä tulee ihan kuin yllätyksenä, vaikka tietää että se kuuluu kasvamiseen. Vaikka on sen itsekin kokenut, niin kun se oma lapsi alkaa hakea itsenäisyyttä ja erillisyyttä vanhemmista, niin se on kova paikka. Mutta kun löytää uudenlaisen tavan olla sen teinin kanssa ja tehdä asioita yhdessä, niin molemmat huomaa että ei tuo toinen nyt yhtään pöljempi ole. :D

      Poista
  4. Ihanan rehellinen ja rohkeakin teksti – vanhemmuus on tosiaan joskus aika vaikeaa!
    Blogia seuraamme innolla, upeita kuvia ja tosi tasapainoinen kokonaisuus!

    VastaaPoista
  5. Meidän lapset ovat jo aikuisia. Vielä on hyvin muistissa nuoremman lapsen teini-ikä. Ihanasta prinsessasta kuoriutui vanhempien hermoja koetteleva riiviö, jonka kanssa eläminen oli jatkuvaa rajoista tappelemista ja niiden venyttämistä. Välillä tuntui, että voisi tuosta noin kuristaa oman lapsensa. En enää muista, milloin tilanne alkoi rauhoittua. Mitään vakavaa tai peruuttamatonta ei tapahtunut ja teinistä kasvoi itsenäinen nuori nainen. Vanhempien ja koko perheen on tärkeää pitää kiinni yhteisesti sovituista säännöistä. Oli nuori miten inhottava tahansa, on hyvä muistaa, että se kuuluu hänen kasvukipuihinsa, eikä siinä välttämättä ole mitään henkilökohtaista - taisi kyllä itseltä muutaman kerran unohtua. Ei ollut todellakaan helppoa aikaa, mutta yhtäkkiä se oli ohi. Noita vuosia ei juurikaan tule muisteltua. Tsemppiä siis sinulle, helpottaa aikanaan.
    Sinulla on ihana koti ja aina niin upean valoisia kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, uskon että helpottaa. Ja on varmasti jollain lailla helpottanutkin jo, tai sitten tämä on vain tyyntä uuden myrskyn edellä. :D No ei vaan, ei nyt maalata mitään seinille. Meidän teini on kuitenkin pohjimmiltaan tosi fiksu, vaikka onkin vilkas ja kokeilunhaluinen.

      Poista
  6. Elämänmakuinen postaus. Raja yksityisyyden vedon kanssa on joskus blogissa todella haastavaa. Itsestään ei haluaisi antaa liian vähän, mutta kaikkea ei halua julkisesti kertoa. Mielestäni onnistuit ainakin tässä postauksessa hyvin- elämänmakuinen blogi on mukavampaa luettavaa kuin sellainen, jossa mikään ei näy eikä maistu miltään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Haluaisin tosiaan ainakin välillä kirjoittaa tänne vähän jostain tosielämän asioistakin, vaikka tykkään kyllä että niitä hömppäpostauksiakin tarvitaan, joissa esitellään uutta kukkakimppua ja toivotellaan mukavaa iltaa. :D

      Poista
  7. Ihailuni sinulle. Blogista näkee, että olet paneutunut sen tekemiseen. Kuvat ovat kauniita ja teksti harkittua. Jokainen vetää rajat yksityisyydelle sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Pitää myös huomioida läheiset. Esikoisen kanssa normaalit kasvun vaiheet ovat vanhemmille "se eka kerta", mikä saattaa hämmentää. Ajattelen, että kun kodin ilmapiiri on turvallinen, nuori uskaltaa näyttää kotona kaikki tunteensa. Se ei ole henkilökohtaista. Yksityisyydestä vielä: Minä, joka olen paitsi normi äiti/mummo olen myös sijaisäiti/mummo, olen tarvinnut luvat lapsilta ja heidän vanhemmiltaan juttujen ja kuvien julkaisuun. "Omiltakin" kysyn. Hyvää pyhää ja alkavaa viikkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset. Sepä siinä onkin, jos eläisi yksin, voisi kirjoitella melkein mitä päähän juolahtaa, mutta kun tässä on muitakin. :) Tuo on tärkeää, minäkin kysyn aina luvan saanko julkaista kuvan täällä tai muualla sos.mediassa.

      Poista
  8. Murkkuikä on haasteellista aikaa ja usein ollaan täälläkin jouduttu törmäyskurssille:) Meillä on paljon käytetty sitä että sovitaan yhdessä, ollaan mietitty/laitettu jopa paperille sääntöjä yhdessä..ja sitten jokainen on sitoutunut näitä yhdessä sovittuja sääntöjä/kotiintulo aikoja/ym. noudattamaan..Yllättävän toimiva on ollut:) Vanhemmuus on niin kasvattavaa..sitä huomaa välillä omaavansa melkoisia neuvottelija taitoja:) Ihanalta kuulosti, että vaikka tuota kasvukipuilua onkin niin perheenä hitsaudutte vaan tiukemmin yhteen..niin sen pitää mennäkin♥ Teillä on kyllä niin upea, kaunis ja valoisa koti♥ Samoten kun tämä sinun blogisi! Oikein mukavia ja antoisia bloggaushetkiä jatkossakin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos❤ Kyllä tuntuu tosiaan, että ollaan tultu läheisemmiksi kaikki. Erityisesti teinin kanssa ollaan molemmat vanhemmat pyritty viettään yhteistä aikaa. Se kun helposti vie yhteyden tuo murkkuikä.

      Poista
  9. Sanon vaan, että tsemppiä ❤️ ( Kaksi teiniä ja yksi esiteini talossa )

    Kauniit kuvat ja juuri sopivasti elämänmakuinen teksti 😍 Kivaa uutta viikkoa!

    VastaaPoista